Vilskeen väkeä

– Katso Pipotti! Nyyterö hihkaisi. – Olemme saaneet postia Yhdistyneeltä Satukansakunnalta. – Miltä? Pipotti ihmetteli. – Kaikki mielikuvitusolennot kuuluvat yhteiseen satuolentojen kansakuntaan, Nyyterö luki kirjeestä. – Ihanko totta, myös me? Pipotti ihmetteli. – Myös me! Nyyterö sanoi. – Tässä sanotaan että jokainen satuolento on samanarvoinen ja arvokas. – Aika hienoa! Tuntuu mukavalta kuulua yhteen muiden kanssa, Pipotti tuumi. – Totta! Kuule täällä on Satuolentojen oikeudetkin! – Laitetaanko ne kiinni seinälle ja luetaan oikein huolella! – Mitäs te luette? Mei uteli. – Satuolentojen oikeuksia! Meidän oikeudet ovat toteutuneet aika hyvin, Nyyterö totesi. – Meillä on koti ja hyvää ruokaa ja saamme leikkiä niin paljon kuin jaksamme. – Nysä Nörtti ei kyllä taida kuunnella meidän ajatuksiamme, Pipotti.- Eikä kaikkien asiat ole niin hyvin kuin meidän. – Meidän

– Kerro taas tarina Pipotti! Mei pyysi. Tuuli heilutti ulkona mustia oksia ja asfaltti kiilsi märkänä. Satoi. Pipotti oli tosi hyvä kertomaan tarinoita. Mei, Aino, Onni ja Paju istahtivat oitis kuuntelemaan. – Mitähän kertoisinkaan? Pipotti mietti ja laski tassuistaan napin, jota oli ollut kiillottamassa. – Kerro orava Tuhkaselästä, Nyyterö ehdotti. Pipotti hymyili. Tarina oli sille rakas: Kauan kauan sitten me Nyyterön kanssa tunsimme oravan nimeltä Tuhkaselkä. Se oli saanut nimensä hopeaisesta läikästä selässään. Tuhkaselkä oli viisas ja todella taitava loikkimaan puusta puuhun. Se kiipesi männyn runkoa ylös ja alas nopeasti kuin salama. Noihin aikoihin minä ja Nyyterö asustelimme erään mökin uuninpankolla. Tuossa mökissä elivät Annastiina ja räätäli Erik. Heillä oli neljä poikaa. Tytär Agnes oli kuollut. Juhani, Emmanuel ja Albert opettelivat räätälintöitä jo nuorena, mutta pikkuveli Aleksis kulki yksin metsällä. Hän tunsi luonnon paremmin kuin yksikään k

Paju, Mei, Aino ja Onni olivat kahlaamassa ojalla. Äkkiä he kuulivat kammottavaa ulinaa puistokadulta. Kuuluisa leipuri Ilmi Jauhopilvi istui puistonpenkillä. Hän itki. Hän itki niin, että maahan penkin eteen oli jo kertynyt kyynelistä aikamoinen vesilätäkkö. – Miksi sinä itket? suorasukainen Aino kysyi. – No kun kaikki lukevat kirjoja. Paitsi minä. En keksi mitään luettavaa! Ja Ilmi alkoi taas itkeä ja vääntää vettä suuresta ruudullisesta nenäliinastaan. – Ei mekään vielä lueta kirjoja kovin paljoa, paitsi Paju, Mei ilmoitti. – Me vasta opettelemme lukemaan. – Millaisia kirjoja sinä haluaisit lukea? Onni kysyi avuliaasti. – No sellaisia missä olisi vähän jännitystä ja paljon seikkailua. Ja ehkä leipuri, Ilmi sanoi. – Voisi olla kummituksiakin! – Netissä on kirjalistoja, Paju selitti asiantuntevasti. – Siellä voi etsiä kirjoja juuri siitä aihepiiristä, mikä kiinnostaa. – Letissä? Mutta ei minulla ole lettejä, Ilmi sanoi pettyneenä, ja meinasi taas alkaa itkeä voll